Tekijä: Minna

Viimeinen kirjeeni

Tunnen pehmoisen karvan sormieni välissä. Ilma on viileää, mutta en palele. Tunnen hevosen raskaan kehon vierelläni. Taskussani on katkennut, kylmä porkkanan palanen. Pienistä eleistä tiedän hevosen haistavan sen. Kuivike painuu pehmeästi kenkien alla ja vaistomaisesti tiedostan varoa asettamasta jalkojani hevosen kavioiden tielle. Lanta ei tuoksu pahalle, olen jo niin tottunut siihen, ja se maadoittaa vahvasti minut yhteyteen maan kanssa.

Routa on tallentanut eläinten ja saappaiden jäljet kuraan. Niitä on paljon, ne risteilevät tiellä kertoen elämästä. Samalla ne kertovat tarinaa siitä, miten meidän ryhmäläisten elämänpolut kerran kohtasivat.

Aikani Mallinkaisilla jätti merkityksellisiä reittejä mieleeni ja muistiini. Niitä seuraamalla pääsen takaisin kosketuksiin tilan eläimiin ja ihmisiin. Kirjoitan tätä kodissani mutta tunnen, näen, haistan ja maistan kaiken. Paljon jälkiä ja tarinoita.

On vaikea sanoa mikä hetki vajaan kahden vuoden aikana olisi ollut kaikkein erityisin. Ehkä matkani Onnin kanssa. Hän oli ensimmäinen hevonen, johon loin siteen ja joka opetti minulle hoitamisen alkeet. Kaipaan hänen ilkikurista luonnettaan ja jopa karsinan siivousta. Kaikkea hänessä. Mutta en kärsi sillä tunnen sydämen yhteyden yhä selkeänä, kuin olisimme fyysisesti yhdessä.

Samalla tapaa tunnen kaikkien muidenkin hoitajien ja hoidettavien suhteen.

Olen puhunut monesti miten erityinen paikka tila on. Koronan aikana moni on joutunut kokemaan yksinäisyyttä tai osallistumaan kuntouttavaan työtoimintaan etänä. Itse sain etuoikeuden tehdä työtä ruumiillani ja nauttia kaikin aistein tekemisestä. Toivon että tulevaisuudessa syntyisi enemmän paikkoja, joissa harjoitetaan samanlaista kuntouttavaa toimintaa. Olen itse elävä esimerkki siitä, miten haavoittunut ihminen voi löytää palasen eheyttä eläinten avulla.

Työkaverit, joihin tutustuin, elävät sydämessäni. Pidän heistä jokaista ystävänä ja mentorina, riippumatta siitä saimmeko työskennellä yhdessä päivän vai vuoden. Niin kauniita, viisaita ihmisiä, joilla kaikilla on erityinen paikkansa ja tehtävänsä maailmassa. Kahden vuoden aikana elin jaksoja, jolloin olin hyvin sairas. En ollut aina parhaimmillani, en osannut ilmaista tunteitani ja vetäydyin kuoreeni. En silti tullut hylätyksi, vaan toverini olivat vastassa, kun nousin mustasta aukosta. Voisiko suurempaa lahjaa olla?

Viimeiseksi haluan kiittää Tuulaa, paikan sydäntä ja ”äitiä”. Hänen huumorintajuinen, lämmin ja viisas suhtautumisensa meihin asiakkaisiin teki vaikutuksen jo ensimmäisenä päivänä. Hän mahdollisti monille väylän oppia taitoja, joista on hyötyä myös tallin ulkopuolella. Vaikka elämä toi paljon haasteita ja murheita, niin hän jatkoi sitkeästi eteenpäin. Se antoi esimerkin meille kaikille siitä, miten ei saa luovuttaa. Ja että lopulta elämä voittaa.

Hiljennyn ja suljen silmäni. Ojennan käteni koskettamaan höyryävää turpaa. Se tuntuu samettiselta. Kunpa jokainen saisi tuntea tämän ihmeen edes kerran elämässään.

Rakkaudella,
-Minna-

Kesäinen tervehdys

On vierähtänyt pitkä tovi viimeisestä päivityksestä. Se ei tarkoita, että ryhmässä olisi ollut hiljaista. Päinvastoin. Keväällä olemme saaneet kokea  eläinten terveydenhuolto operaatioita, opinnollistamis-suunnitelman kehittymistä eteenpäin, sekä iloita uusista tilan asukkaista.

Eräänä alkukesän päivänä ryhmässä koettiin jännityksen hetkiä. Eläinlääkärin visiitti sisälsi monia mielenkiintoisia toimia, joihin omaksikin ilokseni sain osallistua. Hevosten hampaat raspattiin ja se oli yhtäaikaa jännittävää, vähän pelottavaakin ja ainakin itselleni täysin uusi kokemus. Tilan isot pojat rauhoitettiin niin, että hammashoito voitaisiin suorittaa mahdollisimman turvallisesti niin asiakkaille kuin ihmisillekin. Sain kunniatehtävän pidellä Onnin päätä kun oli aika `hamppipesulle`. En ollut osannut ajatelle, miten paljon hevosen pää painaa. Samalla sain hämmästellä, että miten paljon lihaskuntoa eläintohtorit tarvitsevat työssään. Raspi liikkui reippaasti Onnin suussa ja hän urheasti kesti epämiellyttävyyden, ainoastaan välillä hieman nostaen päätään pois. Kukapa siitä tykkääkään, kun täytyy mennä hammaslääkäriin?

Possujen sorkat leikattiin ja siinä olikin homma. Hermostunut huuto kuului pihan perälle saakka ja manikyyriin tarvittiin useampi ihminen. Hätää ei ollut, mutta jälleen kyseessä oli välttämätön toimenpide, joka olisi ihmisellekin epämiellyttävä. Lopulta kaikki sujui kuitenkin hyvin ja possut pääsivät aloittamaan kesänvieton huolletuilla ´kynsillä`.

Allin maha oli kasvanut kevään mittaan ja siinä olemmekin pohtineet kovasti, että olisikohan tilalle syntymässä ihmelapsi. Kyseessä ei ikäväksemme kuitenkaan ollut raskaudesta vaan vesikohdusta. Alli-parka sai toisen varmistavan tutkimuksen jälkeen lääkettä, jolla ns valeraskaus päätettiin. Vaikka tämäkin oli käytävä läpi, niin sääliksi käy Allia, joka selvästi itse oli odottanut perheenlisäystä. Onneksi surun päätyttyä hän on palannut taas omaksi itsekseen ja viettelee nyt lämpöisiä kesäpäiviä aurinkovarjonsa alla.

Tila on saanut uusia, mahtavia asukkaita. Kaksi ankkaa ja pieni mutta SISUkas sorsa polskuttelevat heille rakennetussa altaassa talon nurkalla. Yhtenä päivänä kannoimme tuolit aitauksen eteen ja vain katselimme lintujen touhua. Sisu todellakin on villiä perää, hän näyttää miten todellinen vesilintu sukeltaa. Ankka-tytöt ovat paljon isompia, mutta eivät tunnu edes yrittävän kyykyttää pienempää. Suloiset pikku nokat siivilöivät vettä, välillä taaperretaan isoilla räpylöillä kilpaa ja sitten vaan ollaan. Tätä show:ta jaksaisi katsella vaikka koko päivän. Tervetuloa siis Mallinkaisille, siipiveikot!

Syväpohdintaa kanoista (ja naisista niiden sisällä)

Musta kana

Tie on kuin sen varrella ei enää asuisi eläviä ihmisiä. Tie joka ei veisi min­nekään. Se on vanha tie jota pitkin on kuljettu Rengon ja Turengin välillä vuosisatoja. Kuopat ja railot jatkuvat kilometrejä eikä vastaantulijoita ole. Ojanpenkassa istuu fasaani ja sen musta kana. Kyllä, musta akkafasaani astelee ylös penkkaa automme ajaessa hitaasti sen ohi. Yhtä tunteetto­masti kuin olen koko kevätajelun istunut kyydissä, katsoo luonnonoikku minua. Katson kanaa ja käsken universumia tukkimaan turpansa. Olen kyl­lästynyt näihin suuriin merkkeihin, jotka eivät merkitse mitään. En halua jäädä miettimään asiaa. Sillä ei ole mitään merkitystä, se oli vain musta fasaani ojassa. Miten tämä asia liittyy Eläimistä elinvoimaa ryhmän toi­mintaan? Ei mitenkään. Paitsi että kaikki liittyy aina kaikkeen. Muu ei olisi edes mahdollista.

Jatka artikkeliin Syväpohdintaa kanoista (ja naisista niiden sisällä)

Huraa, isot pojat!

Elämä ei ole pelkkää eloonjäämistaistelua. Välillä juhlitaan elämää ja niin on tehty Mallinkaisilla kahteen otteeseen tänä keväänä. Nipa täytti 18 vuotta ja heti perään Pasi täräytti tauluun huikeat 27 kierrosta Auringon ympäri!. Onni-poikakin saa pian kakkua, saavuttaessaan isoihin poikiin verraten ”vain” 9 vuotta. Kevät junnaa hitaasti eteenpäin ja vaikka lunta ja räntää sataa välillä vaakatasossa naamaan, niin maa puskee itsevarmana vehreyttä pintaan. Ryhmässä käy positiivinen kuhina. Toimintaa on suureksi yhteiseksi iloksi maanantaista perjantaihin, eikä syksyn ammottava ihmistyhjiö ole enää kuin pelkkä haalea muisto. En harmikseni ole päässyt tutustumaan edes kaikkiin, mutta omillekin päiville on ilmestynyt uusia, melenkiintoisia tyyppejä. Edelleenkin voi vain ihastella ja ihmetellä miten ryhmän yhteishenki on niin hyvä ja positiivinen. Jeps. Näillä on hyvä mennä! 🙂

“Ja valo tuli!”

Olemme rämpineet läpi synkeän ja kylmän talven kevään porteille. Haastetta on ollut monenmoista, niin henkilökohtaisella – kuin ryhmänkin tasolla. Iloa tuo hitaasti henkiin heräävä luonto ja pitenevät päivät. Tilan eläimilläkin tuntuu olevan kevättä rinnassa – tai ryntäissä. Myös metsästä kuuluu kaikenlaisia live-konsertteja. Energia on todellakin tervetullutta koska talvi oli pitkä ja vei voimia. Tästä huolimatta monet naurut ja hyvä yhteishenki on säilyneet ja hommat ovat tulleet tehdyksi. Välillä vitsit hipovat hyvänmaun rajoja, eikä mikään elämän osa-alue ole säilynyt tabuna välipalapöydässä. Huikeaa on myös nähdä, miten näennäisesti täysin erilaiset persoonat löytävät tavan työskennellä yhdessä. Se on todellista rikkautta, kun on niin monia tarinoita ja tarinankertojia.

Tunnen itseni jälleen etuoikeutetuksi kun seuraan ympäröivän maailman kamppailua koronan ja muiden suurten kriisien keskellä. Joka kerta kun tulen ryhmään saan tuntea itseni hyväksytyksi ja arvostetuksi ihmisenä. Toivon onnistuvani joka päivä levittämään samaa tunnetta myös kanssaihmisilleni. Ryhmä tuo turvaa ja yhteenkuuluvuudentunnetta aikana, jolloin maan tilanne ajaa yksilöitä eristyksiin. Kunpa kaikki saisivat kokea saman psyykkisen parantumisen ihmeen, kuin minä. En edes uskalla kuvitella mitä täysin yksinjääminen olisi itselleni tehnyt vuoden aikana.

Onnin kanssa on tehty paljon hiljaista työtä pitkin talvea. Samalla hän on tehnyt paljon työtä minun ja toisten parissa. Hänen tarjoamansa terapia on auttanut minua kasvamaan hieman ulos pelokkuudestani ja epävarmuudesta. En olisi uskonut uskaltavani harjata häntä yksin ja vieläpä rentoutua puuhan keskellä. Erityisesti olen iloinen Onnin takaisinkasvavasta harjasta. Omakin tukkani on kasvanut syksyn siilistä takaisin naisellisemmaksi. Tässä piilee vahvaa symboliikkaa. Eläimet saavat ulkoilla vapaammin kun ulkona ei ole tulipalopakkasta. Ei tarvitse paketoida vällyihin itseäänkään, on mukavampi heilua talikon varressa.

Kunnes kohtaamme jälleen

Muutama viikko sitten ryhmässä koettiin menetys. Rakastettu, vanha Sakke-rouvamme siirtyi vehreämmille nurmille, jonnekin pilvien taa. Vaikka tiedämme elämän päättyvän jonakin päivänä, ei kuolema koskaan jätä koskettamatta osuessaan kohdalle. Sakke eli pitkän ja hyvän elämän tuoden iloa ja herättäen hellyydentunteita monissa hoitajissaan ja tilan vieraissa. Se on oleellisinta, muistaa lukuisat kerrat jolloin viisas vuohi opetti meille jotakin itsestään – ja meistä itsestämme. Minulla on, kuten aikaisemmissakin menetyksissä, kummallisen lohdullinen tunne. Sakke ei ole kadonnut minnekään, hän on vain vaihtanut vanhan takkinsa toiseen. Vaikka en näe, niin tunnen hänen lempeytensä yhä leijailevan tilan ympärillä. Hyvää matkaa Sakke, kiitos kun olit täällä jakamassa rakkautesi.

Tervetuloa uusi !

Vuosi on vaihtunut uuteen. Vanha on jätetty jälkeen ja on aika luoda. Se on parantava ja armollinen ajatus. On vapautunut puhdasta tilaa tietoisemmille valinnoille ja kevyemmille askelille.

Korona on edelleen IN. Muuttunut maailma ei tule palaamaan täysin entiselleen. Tuntuu kuin surffaisi valtavalla aallolle, eikä tiedä miten lopulta käy. Pysynkö pystyssä? Iskeydynkö kallioihin? Tämä on uusi normaali.

Jatka artikkeliin Tervetuloa uusi !

Joulun ihme

Aamu oli tänään huomattavasti valoisampi. Olemme ohittaneet vuoden pimeimmän hetken ja kosmisesti kuljemme reippain minuuttiaskelin jo kohti kevättä. Luojan kiitos. Raskaat saappaat naristen ryhmä on puskenut lumettoman alkutalven läpi hersyvän huumorin ja yhteishengen voimin. Tunnen ylpeyttä koko porukan puolesta siitä että olemme jaksaneet tehdä työtämme ilolla ja sitoutuen mustasta maasta ja harmaasta sateesta huolimatta. Matkaa ovat rasittaneet huolet ryhmän tulevaisuudesta mutta näillä näkymin tuleva vuosi tulee olemaan aivan uudenlaisen kukoistuksen aikaa opinnollistamisen ja uusien ryhmäläisten myötä.

Tilalla on tapahtunut jännittäviä asioita viimeviikkojen aikana. Kauris kävi tervehtimässä Onnia metsänlaidasta ja sai pojan korskumaan ja nostamaan hännän pystyyn. Se oli upeaa katsottavaa kun nuori hevonen ravasi ympäri aitausta ilmaisten jännityksensä villistä vierailijasta.

Elämän ihmeellinen henkäys on puhaltanut vuohikarsinassakin. Teimme kokeen jossa laitoimme Allin ja Uskon samaan aitaukseen. Halusimme nähdä, auttaisiko tämä Allin pariutumispaineita ja mahdollisesti jopa estämään Usko kuukausittaisen kohtauksen. Yhden päivän alkutanssien jälkeen vuohet löysivät toisensa ja Usko pääsi kirjaimellisesti pukille. Hän on kuitenkin kuohittu, joten luvassa ei olisi Joulun ihmettä. Kunnes Tuula löysi seuraavana päivänä jotakin mikä saattaisi olla piilokives… Sellaiset saattavat jäädä huomaamatta kokeneeltakin eläinlääkäriltä.

Miten käy, tuoko alkava vuosi mukanaan uutta elämää? Sen näemme viiden kuukauden kuluttua. Sitä ennen, levätkäämme ja nauttikaamme vuoden viimeisistä päivistä.

Kynttilät vakan alla

Tummanvihreät kuuset huojuvat kosteassa tuulessa. Metsä huokailee synkkyyttä joka takertuu sydämeen. Haluan silti katsella sitä koska se nostaa tietoisuuteeni sanattomia muistoja.

Hevoset seisovat päät alhaalla metsänreunaan päin. Näkevätkö ne tummissa varjoissa jotakin ? Märät loimet roikkuvat raskaina vahvojen kehojen yllä. Tunnen saman painon ylläni. Metsä kutsuu syliinsä ja tiedän kuuluvani sille. Mutta nyt ei ole aika kadota, täällä on vielä paljon tehtävää.

Korona ei ollutkaan läpihuutojuttu. Maailmanmylly saa ihmiset uupumaan. En lue uutisia. Katselen mieluummin noita kuusia jotka huojuvat siitä huolimatta kuka on amerikan presidentti. Se on aina tuntunut tärkeämmältä.

Epävarmuus ja innostus ovat aaltoilleet ryhmässä pitkin syksyä. Tunnen vihaa ja halua tapella. Ryhmän tulevaisuus voisi olla upea ja jatkaa kasvuaan koko yhteiskunnan hyväksi, mutta luvattu apu on jäänyt matkalle. En lähde selittämään tarkemmin mistä kenkä puristaa, mutta kyse on systeemistä. Miksi emme saisi yrittää ja onnistua. Tuleeko joku kateelliseksi jos sytymme valoksi muillekin?

Tummat kuuset huojuvat ja minua paleltaa sisältä. Mutta en ala rukoilemaan systeemiltä armoa tähän tilanteeseen. Tuli mitä tuli, me seisomme yhdessä. Vielä tulee meidän aikamme loistaa.