Viimeinen kirjeeni

Tunnen pehmoisen karvan sormieni välissä. Ilma on viileää, mutta en palele. Tunnen hevosen raskaan kehon vierelläni. Taskussani on katkennut, kylmä porkkanan palanen. Pienistä eleistä tiedän hevosen haistavan sen. Kuivike painuu pehmeästi kenkien alla ja vaistomaisesti tiedostan varoa asettamasta jalkojani hevosen kavioiden tielle. Lanta ei tuoksu pahalle, olen jo niin tottunut siihen, ja se maadoittaa vahvasti minut yhteyteen maan kanssa.

Routa on tallentanut eläinten ja saappaiden jäljet kuraan. Niitä on paljon, ne risteilevät tiellä kertoen elämästä. Samalla ne kertovat tarinaa siitä, miten meidän ryhmäläisten elämänpolut kerran kohtasivat.

Aikani Mallinkaisilla jätti merkityksellisiä reittejä mieleeni ja muistiini. Niitä seuraamalla pääsen takaisin kosketuksiin tilan eläimiin ja ihmisiin. Kirjoitan tätä kodissani mutta tunnen, näen, haistan ja maistan kaiken. Paljon jälkiä ja tarinoita.

On vaikea sanoa mikä hetki vajaan kahden vuoden aikana olisi ollut kaikkein erityisin. Ehkä matkani Onnin kanssa. Hän oli ensimmäinen hevonen, johon loin siteen ja joka opetti minulle hoitamisen alkeet. Kaipaan hänen ilkikurista luonnettaan ja jopa karsinan siivousta. Kaikkea hänessä. Mutta en kärsi sillä tunnen sydämen yhteyden yhä selkeänä, kuin olisimme fyysisesti yhdessä.

Samalla tapaa tunnen kaikkien muidenkin hoitajien ja hoidettavien suhteen.

Olen puhunut monesti miten erityinen paikka tila on. Koronan aikana moni on joutunut kokemaan yksinäisyyttä tai osallistumaan kuntouttavaan työtoimintaan etänä. Itse sain etuoikeuden tehdä työtä ruumiillani ja nauttia kaikin aistein tekemisestä. Toivon että tulevaisuudessa syntyisi enemmän paikkoja, joissa harjoitetaan samanlaista kuntouttavaa toimintaa. Olen itse elävä esimerkki siitä, miten haavoittunut ihminen voi löytää palasen eheyttä eläinten avulla.

Työkaverit, joihin tutustuin, elävät sydämessäni. Pidän heistä jokaista ystävänä ja mentorina, riippumatta siitä saimmeko työskennellä yhdessä päivän vai vuoden. Niin kauniita, viisaita ihmisiä, joilla kaikilla on erityinen paikkansa ja tehtävänsä maailmassa. Kahden vuoden aikana elin jaksoja, jolloin olin hyvin sairas. En ollut aina parhaimmillani, en osannut ilmaista tunteitani ja vetäydyin kuoreeni. En silti tullut hylätyksi, vaan toverini olivat vastassa, kun nousin mustasta aukosta. Voisiko suurempaa lahjaa olla?

Viimeiseksi haluan kiittää Tuulaa, paikan sydäntä ja ”äitiä”. Hänen huumorintajuinen, lämmin ja viisas suhtautumisensa meihin asiakkaisiin teki vaikutuksen jo ensimmäisenä päivänä. Hän mahdollisti monille väylän oppia taitoja, joista on hyötyä myös tallin ulkopuolella. Vaikka elämä toi paljon haasteita ja murheita, niin hän jatkoi sitkeästi eteenpäin. Se antoi esimerkin meille kaikille siitä, miten ei saa luovuttaa. Ja että lopulta elämä voittaa.

Hiljennyn ja suljen silmäni. Ojennan käteni koskettamaan höyryävää turpaa. Se tuntuu samettiselta. Kunpa jokainen saisi tuntea tämän ihmeen edes kerran elämässään.

Rakkaudella,
-Minna-