Olemme rämpineet läpi synkeän ja kylmän talven kevään porteille. Haastetta on ollut monenmoista, niin henkilökohtaisella – kuin ryhmänkin tasolla. Iloa tuo hitaasti henkiin heräävä luonto ja pitenevät päivät. Tilan eläimilläkin tuntuu olevan kevättä rinnassa – tai ryntäissä. Myös metsästä kuuluu kaikenlaisia live-konsertteja. Energia on todellakin tervetullutta koska talvi oli pitkä ja vei voimia. Tästä huolimatta monet naurut ja hyvä yhteishenki on säilyneet ja hommat ovat tulleet tehdyksi. Välillä vitsit hipovat hyvänmaun rajoja, eikä mikään elämän osa-alue ole säilynyt tabuna välipalapöydässä. Huikeaa on myös nähdä, miten näennäisesti täysin erilaiset persoonat löytävät tavan työskennellä yhdessä. Se on todellista rikkautta, kun on niin monia tarinoita ja tarinankertojia.
Tunnen itseni jälleen etuoikeutetuksi kun seuraan ympäröivän maailman kamppailua koronan ja muiden suurten kriisien keskellä. Joka kerta kun tulen ryhmään saan tuntea itseni hyväksytyksi ja arvostetuksi ihmisenä. Toivon onnistuvani joka päivä levittämään samaa tunnetta myös kanssaihmisilleni. Ryhmä tuo turvaa ja yhteenkuuluvuudentunnetta aikana, jolloin maan tilanne ajaa yksilöitä eristyksiin. Kunpa kaikki saisivat kokea saman psyykkisen parantumisen ihmeen, kuin minä. En edes uskalla kuvitella mitä täysin yksinjääminen olisi itselleni tehnyt vuoden aikana.
Onnin kanssa on tehty paljon hiljaista työtä pitkin talvea. Samalla hän on tehnyt paljon työtä minun ja toisten parissa. Hänen tarjoamansa terapia on auttanut minua kasvamaan hieman ulos pelokkuudestani ja epävarmuudesta. En olisi uskonut uskaltavani harjata häntä yksin ja vieläpä rentoutua puuhan keskellä. Erityisesti olen iloinen Onnin takaisinkasvavasta harjasta. Omakin tukkani on kasvanut syksyn siilistä takaisin naisellisemmaksi. Tässä piilee vahvaa symboliikkaa. Eläimet saavat ulkoilla vapaammin kun ulkona ei ole tulipalopakkasta. Ei tarvitse paketoida vällyihin itseäänkään, on mukavampi heilua talikon varressa.