Musta kana
Tie on kuin sen varrella ei enää asuisi eläviä ihmisiä. Tie joka ei veisi minnekään. Se on vanha tie jota pitkin on kuljettu Rengon ja Turengin välillä vuosisatoja. Kuopat ja railot jatkuvat kilometrejä eikä vastaantulijoita ole. Ojanpenkassa istuu fasaani ja sen musta kana. Kyllä, musta akkafasaani astelee ylös penkkaa automme ajaessa hitaasti sen ohi. Yhtä tunteettomasti kuin olen koko kevätajelun istunut kyydissä, katsoo luonnonoikku minua. Katson kanaa ja käsken universumia tukkimaan turpansa. Olen kyllästynyt näihin suuriin merkkeihin, jotka eivät merkitse mitään. En halua jäädä miettimään asiaa. Sillä ei ole mitään merkitystä, se oli vain musta fasaani ojassa. Miten tämä asia liittyy Eläimistä elinvoimaa ryhmän toimintaan? Ei mitenkään. Paitsi että kaikki liittyy aina kaikkeen. Muu ei olisi edes mahdollista.
Pata on puolillaan tuhkaa, johon kaivan pienen kuopan puita varten. Haistan sytytyspaloja ja katselen pitkävartista sytkäriä. Sytytyspaloja ei ollut silloin kun olin pieni ja kuljin isäni perässä metsällä. Sekunniksi katoan paksuun hankeen. Haistan isän repun, jonka pohjalla on panoksia ja muovipussi. Se on sitä varten, ettei linnusta valuisi verta kankaalle. Mustaa verta. Musta kana. Palaan Mallinkaisille. Tarhasta kuuluu puheensorinaa ja Pasi pyörii ympäriinsä. Sytytän puut ja lähden räpsimään muutaman kuvan. Ihmiset näyttävät kauniilta.
Himot, halut ja tuulenhuuhtomat perseet. Olemme kokoontuneet naisten kesken viettämään yön tilalla. Olo on vapautunut ja muutaman vuoden kevyempi. En ole nukkunut ja dissosiointi hajottaa mieleni jatkuvasti johonkin toiseen aikaan ja paikkaan. Mutta kuuntelen ja nautin ryhmän kohoavasta hengestä. Samalla tavalla sytyttämäni nuotio käryää ensimmäisten makkaroiden mustuessa liekeissä. Mustaa. Musta kana. Katson naisia, joiden kanssa olen oppinut luottamaan. Ryhmä on ollut turva mutta nyt ryhmästä alkaa erottua yksilöitä aivan uudella tavalla. Kynittyjä kanoja. Katkenneita siipiä.
Ihminen on peili toiselle. Tulen ympärillä helisee iloisesti sirpaleiden ketju.
Luetaan korteista. Puhutaan miehistä. Tutkitaan tatuointeja ja nauretaan kielletyille aiheille. Syödään huonosti, nostetaan kirjavat maljat ystävyydelle. Tullessani puolitoistavuotta sitten taloon, ajattelin viipyväni kuukauden. En silloin tajunnut miten paljon itse tarvitsen aikaa parantuakseni. Kaikki on rytmiä, myös ryhmä hengittää jokaisen osallistujan tuoman energian avulla. Yötön yö ei suostu vaikenemaan. Istumme kolmen viisaan naisen voimin terassilla ja vain kuuntelemme laulavaa metsää. Se riittää yhteyden luomiseen ja tarkoituksentunteen palauttamiseen. Näin syvään muutokseen eivät pysty Kela tai lääkkeet.
Osa talosta nukkuu. Osa on kääntynyt yhteen kertomaan illan viimeisiä tarinoita. Hiivin pihalle. Astun paljain jaloin heränneelle maalle ja rukoilen varpaillani. Kuuntelen. Ihmisen tie on mennä hajalle, kääntyä sisäänpäin ja sitten….palata takaisin maailmaan. Tämän asian tajusin yön aikana. Miten voisin lakata olemasta kuin muumilaakson näkymätön Ninni, jos en avaa itseäni muille? Alkaa olla aika palata takaisin. Takaisin omaan kehoonsa. Takaisin heimoon. Takaisin yhteyteen väkevän elämän kanssa. Katson heimosiskojani ja näen mustia kanoja. Nokisia, likaisia, pyrstönsä menettäneitä. Harvinaisia. Jokaisella on syynsä olla täällä. Mutta kana on lintu ja se tietää mikä sen tehtävä on. Linnun tehtävä on aina lentää.