Maanantai saapuu

Tuula soittaa. Olen tapani mukaan aikaisin liikkeellä ja juuri saapunut Mallinkaisille. Usko on saanut yöllä kohtauksen ja saan tehtäväkseni tarkistaa hänen kuntonsa.

Ilma makaa raskaana tilan yllä ja koko kylä tuntuu jatkavan vielä sunnuntaita.

Avaan tallin oven hiljaa ja kuuntelen. Possut röhkivät laiskasti ja näen Allin työntävän päänsä ulos karsinan raosta nähdäkseen minut paremmin.

Kävelen käytävän päähän katsomaan Uskoa. Suuri valkoinen vuohi seisoo keskellä karsinaa ja hengittää nopeasti ja äänekkäästi. Silmät ovat puoliksi kiinni ja keho näyttää pingottuneelta. Ohjeistuksen mukaan alan jutella vuohelle hellimmällä äänellä, jonka löydän varastoistani. Työnnän käteni karsinaan ja kurotan silittämään Uskoa päälaelta, sarvien välistä.

Karva tuntuu karkealta ja tahmealta. Vuohet eivät käy suihkussa pesemässä itseään kemikaaleilla. Paksu raskakerros hylkii tehokkaasti vettä ja pitää eläimen kuivana sateellakin. Mietin miten monta muuta asiaa me ihmiset olemme ymmärtäneet väärin todellisesta älykkyydestä?

Usko alkaa liikehtiä. Ensin se puskee kevyesti seinää ja sitten, kaatuu maahan ja alkaa kouristaa. Jalat oikenevat suorina eteenpäin, suu vaahtoaa ja silmät kääntyvät hieman ympäri. Avaan portin ja astun rauhallisesti eläimen viereen ja alan silittää sen kylkeä ja kaulaa. Soitan ja kerron mitä on tapahtunut. Ryhmä on parhaillaan Harvialantiellä joten ei auta kuin odottaa.

Kuulostelen ja tarkkailen vuohen kuntoa. Hengitys tuntuu tasaantuvan ja lihasjännitys laukeaa vähitellen. Samalla käännän huomion hetkeksi omaan sisäiseen tilaani. Miltä tällainen äkillinen, jopa vähän pelottava tapahtuma tuntuu vielä toipuvassa mielessäni? Herättääkö se uinuvan tiikerin, jonkin trauman palasen? En ole ollut vuosiin se vahva ihminen jota joskus olin. Odotan hetken. Ei mitään. Pelkästään keskittynyt energia ja selkeys. Tunnen oudon läikähdyksen kauan sitten unohdetusta rohkeuden tunteesta.

Ennenkuin ehdin palata ajatuksistani nykyhetkeen, Usko tempaisee minut sinne varoittamatta. Se kiskaisee ruumiinsa yhdellä ponnistuksella ylös ja hyppään kiireesti itse pois alta. En ole ollut vastaavassa tilanteessa ennen, enkä tiedä miten se tulee käyttäytymään heti kohtauksen jälkeen. Katson isoja, uurteisia sarvia jotka sojottavat kovasta kallosta kunnioitusta vaatien. Omat luuni ovat kevyempää tekoa ja olen nähnyt luontodokkarissa, miten villivuohi keihästää puuman vatsan auki epäonistuneessa hyökkäyksessä.

Hämmentynyt vuohi ottaa haparoivia askelia ja kiertää karsinaa kopsauttaen välillä päänsä seinään. Jatkan juttelua ulkopuolelta ja hipaisen eläimen kaulaa sen kulkiessa ohi. Pahoittelen etten voi olla enempää avuksi. Auto hidastaa mutkaan, muu ryhmä on saapunut. Tuula tulee toisen ryhmäläisen kanssa antamaan Uskolle lääkkeen pistoksena. Sitä täytyy pitää sarvista paikoillaan ja ihailen miten varmaotteisesti ja luontevasti he lääkitsevät eläintä. Toivon joku päivä uskaltavani itsekin ottaa vuohta sarvista.

Mallinkainen on herännyt maanantaihin. Uskokin pääsee varovasti ulkoilmaan lääkkeen alettua vaikuttamaan. Jokainen ryhtyy omiin hommiinsa ja elämä palaa normaaliin rytmiinsä. Tästä on hyvä aloittaa uusi, ihmeellinen viikko.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *