Dinosaurus orrella

Kotkotkotkotkotkotkotkotkot!

Muna on tulossa. Se ilmoitetaan äänekkäästi kaikille, myös naapurikarsinoihin ja aitauksiin. En puhu kanaa, enkä ymmärrä miksi niin haavoittuvaisessa tilassa uskalletaan huutaa. Parvi yhtyy ääntelyyn ja kanalinnun pyhä tehtävä on tältä päivältä taas täytetty.



Tiesittekö, että kana (linnut yleensä) polveutuu dinosauruksista? 66 miljoonaa vuotta sitten jäinen murikka iskeytyi Maahan ja synnytti massasukupuuton. Tätä ennen liskojen suvusta olivat haarautuneet tulevien lintujen ja nisäkkäiden esivanhemmat. Asteroidi oli monelle suurpedolle the end, mutta nämä sukulaisensa onnistuivat sinnittelemään, ihan näihin päiviin saakka. Tänään niitä ei enää tunnista Jurassic Parkin hirmuiksi, tikarihampaat ovat vaihtuneet nokaksi ja paksua nahkaa peittää höyhenpeite. Mutta jotkin eleet ovat periytyneet evoluution mukana. Mieti tätä, kun seuraavan kerran seuraat kanojen käyttäytymistä.

Kukko ojentaa kaulansa. Tai no, se on ojentuneena jatkuvasti. Koko sulkaherra on kuin aina hereillä oleva kenraali. Sillä on valtava vastuu. Haaremi naaraita, joita täytyy valvoa niin pedoilta kuin toisilta koirailta. Kukko tietää että naapuriaitauksessa on toinen kukko parvineen, valmiina veriseen yhteenottoon tilaisuuden tullen. Välillä niin on käynytkin, verkon läpi onneksi. Kanat ovat muutenkin häijyä porukkaa, tai siltä se hölmöstä humanistista saattaa näyttää.

Jokaisella naaraalla on selvä, oma paikkansa parvessa. Niin kutsuttu nokkimisjärjestys. Rajojen rikkoja saa nopeasti tuta terävät nokat nahassaan, silloin höyhenet pöllyävät ja katsotaan kuka on kuka. Mutta tämä voimakas hierarkia on samalla turvallisuustekijä. Tuo turvaa ja vakautta tietää, mihin kuuluu.

Useat Kirmauksen kotkottajista ovat entisiä tehotuotanto”yksiköitä”. Niiden alkuperäisessä kodissa lajitovereita on voinut olla satoja ja tutkimusten mukaan niin suuressa parvessa on mahdotonta ylläpitää järjestystä ja lokerointia. Syntyy paljon stressiä, kaaosta ja pahoinvointia. Kanat eivät pysty toteuttamaan lajityypillistä käyttäytymistään. Kirmauksessa asiat ovat onnellisemmin. Kumpikin parvi on kompakti ja kummankin kukon varmassa kontrollissa.

Kanat eivät ole vain yhtä ja samaa mallia. Ne ovat persoonia, kuten ihmisetkin. Jokainen liikkuu, nokkii, kävelee ja ääntelee omalla uniikilla tyylillään. On ujopiimää, päällepäsmäriä, hedonistia ja introverttiä. Kukkoja seuratessani en voi olla ajattelematta tiettyjä ex-poikaystäviäni. Kiiltävä ja kirjava asustus, ylitsepursuava itsevarmuus ja omistuksenhalu. Tosin, habituksen suhteen kanat ja ihmiset ovat erilaisia. Lintumaailmassa koiras on korea, oikea petomagneetti samalla kun harmaa naaras lymyilee pensaikossa. Koiraan täytyy kuulua ja erottua, mutta näkyvyys on samalla signaali: minä olen rohkea ja pystyn puolustautumaan. Meilläpäin naaraat törsäävät rahansa kauniisiin asusteihin ja levittävät glitteriä houkutellakseen uroksia. En tiedä onko toisen lajin järjestely parempi.

Arki koostuu ulkoilusta, ruoan napsimisesta (välipalasalaatti on päivän huippuhetki), virvoittavista hiekkakylvyistä ja, noh – kotkottamisesta. Välillä kukko hyppää jonkin lempinaaraansa selkään, pölistää sulkiaan ja jatkaa sitten militaristista tepasteluaan ympäri aitausta. Se on tämän pihan oma Bryan Adams faneineen. Välillä se kajauttaa maailmalle komean julistuksen ja ilmoituksen olemassaolostaan. Niin. Mitäpä maaseutu olisi ilman kukon kiekaisua?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *