Mustia hevosia

Takana on henkisesti raskas viikonloppu. Oma mieli kipuilee parisuhdeongelmien ja oman jaksamisen parissa. Tuntuu, että keuhkoissa ei ole ilmaa ja jaloista voima on valunut jonnekin syvälle. Saavun Kirmauksen pihalle kolisevalla ford:illani mahdollisimman hitaasti. Olen oppinut täällä ollessani, että hevoset ovat saaliseläimiä ja voivat säikähtää kovaa ääntä.

Olen etuajassa, aivan tarkoituksella. Kolme hevosta vispaavat häntiään rennosti aitauksessa ja koko metsä laulaa taustalla. Lysähdän terassituoliin, jonka käännän nähdäkseni eläimet hyvin. Puhelimen olen jo jättänyt autoon, en kaipaa tähän hetkeen mitään ulkoisia häiriötekijöitä. Mieleni lainehtii niitä jo yli.

Seuraan jokaista hevosta vuorotellen. Yksi härnää toista tämän syödessä, toinen leikkii kuusenoksalla kuin nuori varsa. Näiden upeiden olentojen kieli on sekoitus hienostunutta tanssia, ilmeilyä ja sanatonta keskustelua. En ymmärrä sitä, mutta nautin silti esityksestä. Jokainen kiiltävä karva heidän kehoissaan on kuin vastaanottava antenni koko ympäröivälle maailmalle. Tunnistan samankaltaista herkkyyttä omassa itsessäni ja se saa minut miettimään, miten paljon yksi hevonen jaksaa kantaa surua.

Mustat korvat nousevat pystyyn taaimmaisessa aitauksessa. Palokärki on päästänyt hälytyshuudon viereisellä hakkuualueella. Omat aistini valpastuvat kuin yhteisen tietoisuuden aktivoimina. Yhdessä kuulostelemme, mitä on tulossa. Huomaan rauhoittuvani, kehoni rentoutuu. Oman elämän ahdistukset tuntuvat menettävän hieman teräänsä. Olen enemmän läsnä tässä hetkessä, avoinna ympäröivälle elämälle.

Hännät jatkavat vispaamistaan ja Tuula ajaa pihaan muiden ryhmäläisten kanssa. Aamun pieni hartaus hevosten kanssa on päättynyt ja työt voi aloittaa paremmalla mielellä. Olo tuntuu kevyemmältä kantaa ja tunnen kiitollisuutta siitä, että saan olla osa tätä kaikkea. Yhdessä astelemme kohti eheämpää päivää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *