Ihmisen paras ystävä

Hermannin silmistä ja hännästä kuvastuu ilo siitä että ympärillä häärii ihmisiä. Aamulla ryhmä saapuu ja Hermanni on se joka ottaa meidät vastaan. Tajusin tänään miten itse olen monasti ohittanut tämän uskollisen vastaanottovirkailijan kiirehtiessäni toisten eläinten luo. Tunnen hienoista häpeää. Koira haukkuu välillä, mutta se ei tarkoita sillä mitään negatiivista. Hän vain rakastaa niin paljon rapsutuksia, että tarvitsisi kymmenen paria käsiä päivittäin.

Puhutaan koiranilmasta ja siitä miten joku pääsee kuin koira veräjästä. Epärehellistä ihmistä on voitu sanoa koiraksi. Samalla koirat ovat parhaita ystäviämme, kenties jo kymmenien tuhansien vuosien takaa. Hermanni on sukua sudelle, joka on mukautunut evoluution, kesyyntymisen/kesyttämisen ja jalostamisen kautta siksi mitä se tänään on. Vanhassa saamelaisessa tarinassa koira täytyi lopettaa hirttämällä, koska se on arvokas kuten ihminen. Koira on kumppanimme yksinäisiin hetkiin, lauman vartija ja perheenjäsen. Miten en ole ajatellut tätä kaikkea aikaisemmin?

Otamme monet asiat itsestäänselvyyksinä. Jatkossa täytyy olla enemmän läsnä Hermannin kanssa, koska hän ansaitsee kunnioituksemme. Monella ihmisellä, mukaanlukien itseni, on paljon opittavaa vilpittömyydestä ja uskollisuudesta, jota Hermanni edustaa. Mutta onhan asiassa toki toinenkin, ihan inhimillinen tai oikeastaan koiramainen puolensa. Kun on hellyyttävä, pörröinen nappisilmä, niin rapsutusten lisäksi saa herkkupaloja. Koiranpentuilme auttaa ihmisenkin aina joskus saamaan tahtonsa läpi. Kun antaa naksun tai kaksi, saa vastalahjaksi hellyydentunteen heräämisen. Se on palsamia haavoille, tehokas vastalääke vakavaan sairauteen nimeltä ”katkeruus”.

Vastedes Hermanni saa joka päivä ainakin yhden rapsutuksen, kehuvan sanan tai namin. Hän antaa meille jotakin paljon arvokkaampaa. Yritän tiedostaa tämän paremmin ja olla – en ehkä paras, mutta ainakin parempi ystävä koiralle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *