Juokse kanssani

Ei ole ihmisiä ja eläimiä. On vain elämää eri muodoissa. Vietän sairauslomaa poissa ryhmästä ja huonon olonkin keskellä käyn silittämässä hevosia unissani. On ollut aikaa miettiä, miten olen muuttunut 10 kuukaudessa.

Ensimmäinen muutos jonka huomasin, tapahtui jo ensimmäisten viikkojen aikana. Kehossani ja mielessäni käynnistyi metamorfoosi, ehkä jopa kymmenien vuosien valheellisen toukka-ajan jälkeen. Toukalla kuvailen ihmistä, joka ei ole saanut levittää siipiään ja paljastaa tosi-olemustaan maailmalle. On ollut turvallisempaa pysyä maata pitkin, harmaana ja heikkona.

”Villi” alkoi venytellä raajojaan minussa, aloin muistaa millainen olin ihan lapsena, ennenkuin minulle osoitettiin muotti, johon asettua kuin arkkuun.

Aistini terävöityivät. Haistoin heinän, oljen, hevosen, porkkanan….Syksyn mätänevät lehdet. Katselin väriseviä olentoja karsinoissaan ja tunsin niiden puhuvan. Millainen minä siis olin, ennen viimeisintä psyykkistä konkurssia? Olin säkenöivä, aina positiivinen, valmis auttamaan ja palvelemaan. Ennen parisuhteisiin astumista liimasin otsaani lapun, jossa luki: ”Tuhoa minut vapaasti.” Olin henkinen. Ollakseni henkinen, oli siivottava vihamielisyys itsestään jottei se heijastuisi ulkomaailmaan. Vielä tänäänkin jumalat ja demonit veivaavat kättä hyväksytyistä mielipiteistä pääni sisällä. Ihminen voi muuttua ja minä muutin itseni järjestelmällisesti. Kun järjestelmä kaatui, en ollut enää olemassa. Kunnes haistoin hevosen.

Aloin löytää palasia itsestäni sieltä täältä. Selkärankani vahvistui, korvani nousivat pystyyn ja kynteni kasvoivat takaisin. Aloin nähdä valheellisen minäkuvan läpi todelliseen itseeni ja ymmärtää . En ollutkaan se unelmanainen, jonka supervoimina ovat ultimaattinen kiltteys ja kyky riutua rakkaudessa. Aloin tuntea sen alkuperäisen minän joka olin, ennenkuin kesyttäminen alkoi. Sitä ohjelmaa pyörittivät vanhempani, sosiaaliset ja kulttuuriset järjestelmät, joihin olin syntynyt. Sieltä tilattiin laudat arkkuuni ja naulat, joilla ristiinnaulita raivoava viattomuus.

Tänään olen enemmän hereillä kuin unessa. Olen enemmän minä. Tämän minulle ovat mahdollistaneet tilan karvaiset ja karvattomat ystävät. Alussa eläimet olivat heitä jotka paransivat minua kerta toisensa jälkeen. Kun olin vahvistunut, pystyin vastaanottamaan samaa ryhmäni ihmisiltä. Pitkään en ollut muutakuin nälkäinen aave. En vastaanottanut, enkä lähettänyt. Ajan kuluessa sain kuulla ystävieni avaavan pieniä tarinoita, kuin lahjoja, välipalapöydässämme. Sieltä ei löydy yhtään epäaitoa ihmistä, yhtään syntistä tai synnitöntä. Joinain päivinä pöydälle läikkyy kahvia. Toisinaan sydänverta. Kaikki on luonnollista ja turvallista siinä pöydässä. Me emme pure toisiamme.

Eläimet hoitavat meitä, kun me hoidamme heitä. Tässä kierrossa tapahtuu parantuminen, jonka tekniikkaa ei voi oppia yliopistosta. Tarvitsee olla läsnä, thats it. Sama pätee ihmisiimme. Olen alkanut luottaa toisiin ihmisiin, mikä on ihmeellistä verraten lähtötilanteeseen. Luonnollinen reaktioni ihmisiin oli pelon- ja vihansekainen. Tänään ajattelen lämmöllä maanantaita. Silloin palaan ryhmään ja saan nähdä kaikki laumani jäsenet jälleen. Opetella olemaan taas hieman aidompi, rohkeampi, terveempi. Olla taas olemassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *