Vesiastiat ovat suuria ja vesiletkun paine keskinkertainen. Ainakin jos samaan aikaan pestään ruoka-kuppeja. Veden lorottaminen on oiva hetki hiljentyä paikoilleen ja kuunnella ympäristöä ja itseään. Yhden vesiastian pesemiseen ja täyttämiseen menee n.10 minuuttia. Siinä ehtii nähdä, miten metsän puut helisyttävät itseään tuulessa ja kuinka jalkoihimme tallautuneet voikukat yrittävät nousta kohti aurinkoa. Haistaa heinäpaalien ihanan tuoksun pressun takaa ja kuulla paarman pahaenteisen lähestymisen. Tällä viikolla otin aikaa tutustuakseni paremmin tilan kolmeen hevoseen. Jokaisen kanssa 10 arvokasta minuuttia olivat maaginen matka todellisuuksien risteykseen. Kaikki kolme eläintä antoivat arvokkaita lahjoja läsnäolonsa ja sanattomien viisauksien muodossa.
Pasi seisoo muutaman metrin päässä tummana kuin lähestyvä ukkonen. En voi valehdella, tämä hevonen jännittää minua. Kenties siksi että se on iso ja jotenkin jäyhän itsevarma. En ylitä lankaa vaan pesen astian sen takaa. Pasi jatkaa seisoskeluaan, kunnes alan laskea vettä. Se katselee jonnekin kaukaisuuteen, en tiedä näkeekö se metsän vai sen varjoja. Ehkä se uneksii nuoruudestaan.
Astia on puolillaan ja vanha hevonen tulee katsomaan joko voisi juoda. Hitaasti ja tyynesti se työntää yllättäen koko turpansa veteen ja puhaltaa vesikuplia! Jokin lukko aukeaa. Tilan suurin mörkö sai minut nauramaan. Tämän jälkeen en pidä Pasia enää pelottavana. Aivan kuin tällä pienellä tapahtumalla olisi ollut jokin ennalta määrätty tarkoitus. Oli tai ei, niin se sai minut pelkäämään vähemmän ennakkoluulojani.
Nipa on seurannut puuhiani jo jonkin aikaa. Pujottelen miettimättä aitauksen sisään koska haluan olla sen lähellä ja rakentaa suhdetta. Ilokseni se astelee korvat höröllä minua vastaan. Koko sen ajan kun täytän astiaansa, se pysyy lähelläni ja koskettelee ja haistelee. En pelkää kääntyä hieman sivuttain kun se tutkii hiuksiani. Samalla painan pääni kiinni sen hehkuvalle kaulalle ja lasken käden varovasti turvalle. On aivan erityistä seistä kiinni näin suuressa ja herkässä eläimessä ja tuntea olevansa täysin turvassa ja hyväksytty. Nipaan olen tuntenut selittämätöntä luottamusta alusta saakka ja sen lähellä inhimillisyyteni jalostuu. On mahdotonta uskoa että hevosella ei ole tietoisuutta tai sielua, kun tuntee sydämensä heräävän henkiin sen pelkästä lämmöstä.
On Onnin vuoro saada uudet juomavedet. Muovinen vesiastia kolisee kivasti ja Onni viekin sen mukanaan heti kun silmäni välttää. Tilan emännän palautettua järjestyksen jatkamme vesihommia keskittyneen rauhallisesti. Tämän hevosen aitaukseen ei ole asiaa, mutta siihen ei ole tutustumisen perusteella tarvettakaan. Onni seisoo koko toimituksen ajan tiiviisti astian toisella puolella. Veden ääni muuttuu sen mukana miten pidän letkua kädessäni. Tästä kehittyy hauska leikki jossa minä lopetan välillä veden juoksuttamisen ja kysyn Onnilta, että mitäs nyt tehdään. Kun päästän veden vapaaksi, hevonen tuntuu olevan ihastunut pienestä tempusta. Se kurottaa lähemmäs, haistelee letkua ja astian reunaa. Pikkuiset vesipisarat tarraavat turpakarvoihin ja jäävät nihin kimaltelemaan. Se katsoo minua kaikilla aisteillaan ja minä annan sen nähdä. Ja tässä tunnen sen. Yhteyden, kommunikaation. Uskaltaudun käyttämään jopa sanaa ”energia”.
En puhu hevosta eikä Onni tai kukaan muista hevosista puhu ihmistä. Tämä kieli on vanhempi kumpaakin kulttuuria ja se yhdistää kaikki elämänmuodot. En pysty selittämään sitä tarkemmin, eikä blogin tarkoitus ole eksyä eläimistä liikaa mystiikan puolelle. Sanon vain, että ihme on tapahtunut. Jokainen voi kokea sen itse ja rohkaisenkin ottamaan kontaktia toisten eläinten kanssa. Tänään viisastuin puolessa tunnissa enemmän, kuin mitä olisin oppinut elämästä lukemalla kirjaston tyhjäksi. Ja tein sen ponnistelematta, puhumatta ja ajattelematta. Todellinen oppiminen on antautumista elämän mysteerille. Oli sen muoto sitten ihmisen, hevosen tai veden.